Kuntouttavan työtoiminnan psykologiaa

kahvinkeitin

Niin kutsutulla kuntouttavalla työtoiminnalla on hyvä tavoite. Laissa on määrätty mm. seuraavasti:

…edistää pitkään työttömänä olleiden elämänhallintaa ja toimintakykyä, jotta edellytykset normaaliin palkkatyöhön paranisivat.

Pitkään jatkunut työttömyys ei yksinään saisi olla syy velvoittaa ihmistä kuntouttavan työtoiminnan piiriin, vaan työtoiminnan pitäisi olla viimesijainen toiminto, kun työkykyisyys on todennetusti alentunut. Usein kuitenkin toisin on.

Jos työtön nuori sysätään kuntoutettava-kategoriaan ilman kunnollista perustetta, ollaan vaarallisilla vesillä. Kuntoutus-käsitteen kasvava käyttö työttömyyden yhteydessä medikalisoi työttömyyttä ja saattaa vahvistaa työttömän kokemusta kelvottomuudesta ja vajaakuntoisuudesta.

Järjestelmän tai toimenpiteiden tarpeellisuutta ei pohdita, koska jo se, että on toimenpiteiden kohteena, oikeuttaa niiden tarpeellisuuden. Leimautuminen helppoa, ja kun on kerran leimautunut, on siitä vaikea päästä eroon. Tutkimuksissa on havittu, että mielisairaaloissa henkilökunnalla on heikot, tai jopa täysin puuttelliset, kyvyt huomata sinne sijoitettujen tavallisia, täysin normaalisti käyttäytyviä ihmisiä.

Ja jos näissä olosuhteissa osallisuus ja arvostus yhteiskunnassa määräytyy pelkästään palkkatyön kautta, ollaan vaarassa paradoksaalisesti tuottaa juuri aktivoivilla toimilla työvoiman ulkopuolelle siirtymistä, syrjäytymisen kokemusta ja nuoren oman toimijuuden kyseenalaistamista ja mitätöintiä.

Jokaisen on pyrittävä löytämään paikkansa koneistossa, sillä muuten on vaarassa syrjäytyä, pudota meidän joukosta niiden joukkoon. Syrjäytyminen taas on yhtä mitättömyyteen vajoamisen kanssa, sillä järjestelmä ei voi tunnustaa minkään ulkopuolellaan olevan arvoa. Marginalisoituminen merkitsee lähes automaattisesti hyväksyntää vailla jäämistä, mikä johtaa helposti esimerkiksi depressioon ja itsemurha-alttiuteen. Mitätöitymisen pelossa ihmiset suostuvatkin mitä kummallisimpiin myönnytyksiin, ja niin järjestelmän sisään- ja ulossulkevuus toteuttaa itseään siitä huolimatta, etteivät ihmiset, jotka sen muodostavat, useinkaan jaa sen tarkoitusperiä.

Tutkimuksissa on havaittu, että velvoittavat aktivointitoimet saattavat jopa lisätä nuorten tippumista järjestelmän ulkopuolelle. Aktivoivassa työvoimapolitiikassa on vallalla ajattelutapa, joka toisaalta lähtee siitä, että ihmisen tulee itse ottaa vastuu omasta elämästään, mutta toisaalta ei kuitenkaan luoteta yksilön omaan aktiivisuuteen ja toimijuuteen.

Vaarana on, että kun ihmistä kohdellaan kuin lasta, hän alkaa käyttäytyä kuin lapsi. Tämä näyttää olevan kytköksissä siihen samaan holhoamismentaliteettiin, jossa nuorta, tai edes aikuista, ei haluta edes nähdä itsenäisiä päätöksiä tekevänä olentona, ja joka on ollut jo pidempään trendinä yhteiskunnassamme.

Lievilläkin asiantuntijavallan toimenpiteillä on esineellistäviä, yksilöiden valinnanvapautta kaventavia vaikutuksia.

Tästä syystä kuntoutusta pidetään helposti rangaistuksena, vaikka työvoimapoliittisten kuntoutustoimenpiteiden tulisi olla auttamisen, ei rankaisemin välineitä.

Tutkija Tommi Uschanov onkin puhunut siitä kuinka…

…hyvinvointivaltion hyväkään tekninen toimivuus ei auta, jos ne psykologiset mekanismit, joiden avulla hyvinvointivaltio luo ihmisissä hyvän olon tunteen, eivät toimi.

Siinä saattaakin olla vinha perä. En kuitenkaan väitä, etteikö kuntouttavasta työtoiminnasta olisi mitään hyötyä. Enemmänkin haluisin keskustelua siitä, onko metodit oikeita ja efektiivisiä.

Leave a Comment

Filed under Artikkelit