Minimalistisuus

Aloin joitain vuosia sitten vihaamaan tavaroita. En ole vieläkään oikein varma, mistä se oikein johtui. Nykyään, en ole laskenut, mutta olettaisin saavani puhtaat paperit 100 Thing Challengesta. Siinä on muuten tavoittelemisen arvoinen projekti jokaiselle:

The 100 Thing Challenge has been a way to personalize my efforts to fight American-style consumerism and live a life of simplicity, characterized by joyfulness and thoughtfulness.

Kun olin ala-asteella, historian oppikirjassa oli jokaisesta aihealueesta pitkä ja tylsä kappale, ja jokaisen kappaleen lopussa oli eräänlainen yhteenveto muutamalla ”ranskalaisella viivalla”.

Kun opettaja käski lukemaan kappaleen hauki-on-kala -menetelmällä, muut alkoivat lukea pitkää ja tylsää tekstiä – jota pidin vain sivujen täytteenä – ja itse luin ainoastaan kappaleen lopussa olleen yhteenvedon, ja pärjäsin testeissä siinä missä muutkin.

Sitten opettaja kysyi sitten kysymyksiä, muttei koskaan mitään tarkennettuja kuten vuosilukuja, vaan ympäripyöreitä – sellaisia, jotka kaikki löytyivät siitä yhteenvedosta.

Kuinka opin vihaamaan tavaroita

Peruskoulu ja yläaste. Äitini patisti siivoamaan huoneeni. Työpyödällä ja huoneen lattialla oli aina paljon tavaroita, ne piti saada sullottua kaappeihin tai laatikoihin.

Huomasin nopeasti, että pölyjen pyyhkiminen ja imurointi sujui helpommin kun pöydällä tai lattialla ei ollut tavaroita. Lisäksi huomasin, etten tarvinnut oikeastaan kuin ehkä kymmenesosaa osaa niistä tavaroista. Kasoittain kyniä, mukeja, laseja, papereita ja ties mitä. Niinpä järjestin asiani pian niin, että kutakin tavaraa oli vain yksi kappale ja loput tarpeettomat rojut heitin menemään.

Lisäksi aloin maksimoimaan kaiken tekemäni mahdollisimman vähän aikaa vieväksi, lähinnä koska olin laiska. Mahdollisimman vähän häiriöitä – eli tavaraa – tarkoitti mahdollisimman vähän hukkaan heitettyä aikaa. Äitini ei tarvinnut enää koskaan patistaa minua siivoamaan huonettani.

Kuuluin myös niihin lapsiin, joilla Aku Ankat olivat siistitti mapitettuna ja järjestyksessä. Mutta toisaalta en ikinä pedannut vuodettani (pidin sitä typeränä) tai siivonnut huonetta joka päivä tai edes joka viikko, koska sekin oli mielestäni typerää: (100% ”puhtaus” aiheutti kohtuuttomasti työtä, kun 80% puhtaus pudotti työn määrää dramaattisesti eikä eroa pystynyt kukaan sanomaan).

Onni on viikonlopun shoppailureissun päässä

Pienempänä sitä aina himoitsi rahaa, eli toisinsanoen karkkia, merkkivaatteita ja muuta sellaista tavattoman tärkeää. Mutta vanhemmat tuntuivat tietenkin pahemman luokan saitureilta, eli rahaa ei juuri herunut.

Minulla oli aina olemassa jokin haave (esim. suosikkiyhtyeeni albumi tai vastaava). Rahan keräämiseen tuntui menevän ikuisuus ja lopulta huomasi, ettei oikeastaan edes tarvinnut himoitsemaansa roinaa. Seuraavaksi olisin halunnut jo toisen musalevyn ja niin edelleen – oravanpyörä olisi valmis:

Yhdysvalloissa on jo aiemmin huomattu, että erityisesti ylikuormitetuilla toimihenkilöillä on pakofantasia henkilökohtaisesta turvapaikasta, ihannekodista, jonka suojissa joskus alkaisi oma elämä.

Kutsun tätä Egon identifioinniksi tavaroiden avulla: ”Sitten kun minulla on se ja se, niin olen tyytyväinen”. Valitettavasti lopullista tyytyväisyyttä ei voi saavuttaa materian avulla, vaan se täytyy saavuttaa jotenkin muuten.

Linkkejä

Leave a Comment

Filed under Artikkelit