Pohdiskelua kielenkäytöstä

buddha

Miltä tuntuisi olla sokea? Itse haaveilen usein, että olisin sokea. Itse asiassa pidän näköaistia turhana kerroksena, joka luo tarpeetonta kompleksisuutta.

Sen sijaan pidän äänistä. Ja sanoista. Sanat ovat tärkeitä. Siksi olen huolissani, kun niitä ei osata käyttää yhtä monipuolisesti kuin sata vuotta sitten. Tilalle on tullut kuvat. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, mutta sisäinen dialogimme käydään yhä abstraktioiden kautta. Siinä olemmekin erityisen hyviä.

Mutta miksi näin on? Syitä voidaan löytää miljoona, mutta esitän muutaman pienen kuriositeetin; Aku Ankka-sarjakuva on näytellyt isoa osaa lasten elämässä, voin taata, että suomalainen akkari-käännös on alkuperäiseen verrattuna paljon rikkaampaa ja monipuolisempaa.

Toisena erikoismainintana täytyy nostaa esille YLEn mainio päätös aikoinaan, ilmeisesti budjettisyistä, jättää ulkomaisten televisio-ohjelmien dubbaus tekemättä.

Myöskin suomalainen laululyriikka on kansainvälisesti arvostettua ja aivan eri tasolla kuin esimerkiksi amerikkalaisten tyhjänpäiväiset ”oohh baby baby”-renkutukset.

On myönnettävä, että jokin Suomen kielessä ja sen monimutkaisuudessa puhuttelee. Sen on ollut pakko näytellä isoa osaa kansakuntamme menestyksessä. Satuin jostain lukemaan, että rikas kieli edesauttaa lapsia oppismisprosessissa, sekä auttaa heitä kirjoittamaan nopeammin. Tällaisista pienistä yksityiskohdista koostuu iso puro, joka luo hyvän kasvualustan.

Yhdysvalloissa suosittuja sanojen tavauskilpailuja (spelling bees) ei voitaisi sellaisenaan tuoda tänne, koska se tuntuisi mielettömältä; kaikkihan me osattaisiin tavata täydellisesti!

Kielellinen monimuotoisuus on hyväksi. Jos asioita selitetään liian yksinkertaisesti tai niputetaan monia asioita yhden sanan alle, häivytetään taustalla olevan monimuotoinen tapahtumaketju – monia tapahtumia niputetaan yhden sanan alle. Otetaan esimerkiksi sellainen sana kuin ”huume-ongelma”; siinä huumeet itsessään ovat syypää johonkin yhteiskunnassa paljon syvemälle pureutuvan ja monimutkaisemmalle tapahtumaketjulle. Tällaiset termit ovat epämääräisiä ja niitä käytetään kuin ne olisivat itsessään tapahtuvia asioita. Sitä tapahtuu, tuota tapahtuu – ”sieltä se sota taas tuli”.

Käsitteet ovat liian yksioikoisia. Siksi muun muassa buddhalaisuudessa käytetään paljon tarinoita, koska niiden avulla voidaan selittää asiat paljon paremmin. Ilman käytännön esimerkkiä kävisi niin, että opetukset otettaisiin kirjaimellisesti tai niiden tulkinta vääristettäisiin omiin tarkoituksiin, niinkuin monissa uskonnossa on tehty.

Binäärinen ajattelu on tyypillistä kun ihmiset yrittävät kielellistää asioita. Kun on jokin kategoria, on kyllä/ei. Sen sijaan, että ajatellaan onko jokin asia, pitäisi ajatella miten se on. Turhan usein käytetään aikaa väitellen onko jotain asiaa, tai onko se jokin edes asia.

Tästä hyvä esimerkki israelin ja palestiinalaisten käymä Gazan-konflikti, johon minulta kysytään jatkuvasti mielipidettä. ”Kenen puolella olet?”, mutta en voi antaa siihen mustavalkoista vastausta, koska mielestäni molemmat osapuolet ovat yhtä pahoja. En ole kenenkään puolella, olen järjen puolella. En halua, että henkilöön lyödään leima, jonka jälkeen keskustelu lakkaa.

Tästä kielellisestä monimutkaisuudesta päästääkin tämänkertaiseen aiheeseen:

Orwelilainen uuspuhe, vähemmistöjen uhriutumisretoriikka ja sen paradoksaalisuus

Kuten on monesti todettu, monet (feministi)radikaalit sortuvat invidualistiseen näkemykseen, jossa näkevät aatteen hyödyt vain henkilökohtaisella tasolla.

Hyvä esimerkki parodiahorisontin ylittämisestä, on saksankielinen ”Jumala”-sana (joka siis lausutaan der Gott maskuliinia käyttäen). Äärisuvaitsevat pitivät sitä seksistisenä ja halusivat, että sen viralliseksi muodoksi vaihdetaan sukupuoleton das Gott. Raamattuja ja oppikirjoja oltiin jo viemässä painoon, kun eräs katolinen piispa huomautti eräästä pienestä rukouksesta, joka alkaa sanoilla: ”Isä meidän..”.

Kun historiaa ruvetaan muuttamaan, ollaan todella vaarallisilla vesillä, otetaan esimerkiksi ”rasistisien” sanojen poistaminen vanhoista kirjoista, tai vaikkapa savukkeiden digitaalinen häivyttäminen mustavalkoelokuvista (kyllä, nämä ovat oikeita esimerkkejä).

Jatketaan listaa mutta vaihdetaan feministiradikaali vihervasemmistoon. Heillä on tapana käyttää ”suvaita”-sanaa, joka asettaa lähtökohtaisesti sen sanojan ”sen jota suvaitaan” yläpuolelle. Näin määritellään hieman elitistisesti, ketä hän sietää suvaita.

Minkä vuoksi puolet porukasta haluaa pakottaa muut uskomaan ja sanomaan samaa kuin he itse toivovat?

Pahimmissa tapauksissa yksittäisiä sanoja kielletään käyttämästä, tai kirjoittajat joutuvat sortumaan jopa itsesensuuriin.

Miksi vapautta ja yksilökeskeisyyttä palvova kulttuurimme ei hyväksykään erilaisuutta? Siksi, koska yksilökeskeisessä kulttuurissa vähemmistöt ovatkin enemmistöjä. Näin poliittisesta korrektiudesta tulee sietämätöntä.

Hyvin koulutetut ja hyvätuloiset ihmiset ilmaisevat ”suvaitsevaisempia” mielipiteitä, koska hallitsevat poliittisesti korrektin puhetavan. Tosiasiassa toiminnan seuraukset voivat olla hyvinkin syrjiviä. Näin syrjintä pesiytyy vaivihkaa rakenteisiin, piilorasismiksi. Asenteet mitataan myös teoissa.

Suomeenkin saattaa pesiytyä yhdysvalloista oleva keskustelukulttuurin saareutuminen. Eli miten esim. koservatiivit ja liberaalit keskustelevat, tai oikeastaan eivät keskustele, koska he ovat kaivautuneet syvälle poteroihinsa ja kieltäytyvät kokonaan kaikesta yhteistyöstä:

Me olemme oikeassa, te väärässä, miksi siis keskustella?

Perinteisessä politiikan ideologissa vastapuolta kunnioitettiin, koska sitä pidetiin sivistyneenä ja asioiden hoitamisen kannalta järkevämmältä. Mutta tällainen aivan järjetön vastapuolen demonisointi, jota sosiaalinen media tavallaa ruokkii, koska siellä olevat henkilöt pyörivät vahvistusharhassa taputellen samanmielisten selkiä. Vahvat kannanotot, jopa lynkkausmieliala, joka perustuu vain omiin kokemuksiin tai lähipiirissä tehtyisiin havaintoihin ja kuulopuheisiin, on kaukana itseään sivistyneestä käyttäytymisesti, vaikka itseään ”älyköiksi” kutsuvat henkilöt sitä viljelevät.

Keskustelun perimmäinen tarkoitus on nimenomaan oppia ymmärtämään jotakin itselle uutta, ei vain vahvistaa omia näkemyksiä.

Leave a Comment

Filed under Artikkelit