Pohdiskelua yksinäisyydestä

loneliness

Sosiaalinen hyvinvointi kytkeytyy vahvasti psyykkiseen hyvinvointiin, ja on keinotekoista yrittää erottaa näitä kahta toisistaan. Sosiaalisella hyvinvoinnilla tarkoitetaan kykyä liittyä ja kuulua yhteisöihin ja toimia vastavuoroisissa vuorovaikutussuhteissa ihmisten ja ryhmien kanssa. Sosiaalinen hyvinvointikin alkaa muotoutua jo varhaislapsuudessa vuorovaikutusuhteen rakentuessa lapsen ja äidin välille ja laajentuessa vähitellen perheeseen, päiväkotiryhmään, koululuokkaan ja niin edelleen. Tätä kautta lapsi myös sosiaalistuu yhteiskuntaan ja kasvaa sen jäsenyyteen.

Ihmislapselle on tavattoman tärkeää oppia loppuelämän kannalta tärkeät sosiaalis- ja yhteistyötaidot jo lapsuudessa. Lapsen kehitys tavallaan pysähtyy ja taantuu, kun hänet jätetään ryhmän ulkopuolelle. Lähes poikkeuksetta yksinäiset aikuiset ovat olleet sitä jo nuorena. Yksinäisyys jää siis jo nuoruudesta asti pysyvästi päälle.

Lapsena asialle kannattaisi tehdä jotain ettei synny pitkiä eriarvoistumisen polkuja. Näin valittevasti käy valitettavan harvoin, ja jälki voi olla rumaa aikuisuuden kynnyksellä:

”Lasten puolesta” kampanjoivat kaikki, mutta kun ”lapsi” ylittää tietyn iän, kukaan ei enää katso päin. Ongelmat muuttuvat itseaiheutetuiksi, vaikka ne olisivat samoja ongelmia kuin henkilön ollessa lapsi, ehkä hieman vain ajan kuluessa muotoaan muuttaneita.

Jokaisella biologisella olennolla on tarve läheisyyteen, lämpöön ja seksuaalisuuteen. Hegemonisen maskuliinisuuden kulttuuri on ristiriidassa tämän kanssa, hellyyden ja läheisyyden osoitukset tukahdutetaan. Eräs mielenkiintoinen pinnalla ollut aihe on ollut nuorten miesten tekemät laajennetut itsemurhat ja niihin liitetyt vihapuheet. Häpeän kulttuurilla ja häpäisyretoriikalla peitetään taustalla piileviä tapahtumaketjuja – näyttää olevan paljon hauskempaa on sälyttää kiusatuille neitsyille sattumanvaraisesti väkivaltaisen psykopaatin stigma ja tehdä asiasta vielä sukupuolikysymys.

Nyt katsotaan, että järjestelmän ongelmia voidaan oikoa yksilö kerrallaan ja näin muuttaa esimerkiksi nuorten suhtautumista yhteiskuntajärjestelmään.

Sen sijaan pitäisi aidosti miettiä, mitkä rakenteelliset tekijät sulkevat mahdollisuuksia ja tekevät osalle ihmisistä yhteiskuntaan kiinnittymisen vaikeaksi tai suorastaan mahdottomaksi.

Ja kuten tiedetään, jos yksilöltä pudotetaan tulevaisuudennäkymät pois, vaipuu hän nihilismiin ja destruktiiviseen käyttäytymiseen. Kaikki tietävät, miten viikko töissä tuntuu lentävän, kun vain ajattelee sitä ihastusta jonka kanssa on sovittu tapaaminen viikonlopuksi. Tai miten innokkaana ihmiset odottavat lomamatkaa. Mutta jos suljetaan efektiivisesti ”häviäjät” pois normaalin kanssakäymisen ja empatian piiristä, viedään heiltä samalla pois kaikki toivo.

Ajan henki?

Yksi asia mitä sietää miettiä myös on se, miksi me olemme kehittäneet sellaisen yhteiskunnallisen tilanteen, jossa toisten ihmisten kanssa toimiminen tai heihin kontaktin luominen on tehty äärimmäisen monimutkaiseksi.

Ehkä ihmissuhderiman nousu, työelämän koveneminen ja yhteiskunnan ilmapiirin muuttuminen lyhytjänteisemmäksi ruokkivat yksinäisyyden kasvua. Silloin vääjäämättä ne ihmiset, jotka kokevat itsensä jollain tavoin heikommiksi, putoavat ensin yksinäisyyden kuiluun. Siksi on hyvä puhua yksinäisyydestä sekä yksilön että yhteiskunnan ongelmana.

Ihmiset pelkäävät toisiaan ja erityisesti he pelkäävät lastensa puolesta, mikä johtaa vapauksien supistamiseen ja yksilökeskeisyyteen. Tutkimus vahvistaa käsitystä siitä, että nuorten yhteenkuuluvuus niin perheisiinsä, ystäviinsä ja kuin harraste- ja kouluyhteisöönsäkin on viime aikoina heikentynyt.

Henkilökohtaiset liitot ja kumppanuus – ne inhimillisen vuorovaikutuksen muodot, joille persoona, henkilö, rakentuu – menettävät merkitystään; yksityistävät ja yksinäistyvät yksilöt korvaavat niitä suhteellaan järjestelmään.

Sen sijaan että yksilön ongelmat _yksilöllistetään_, pitäisi nähdä että sosiaaliset suhteet tarvitsevat aina kaksi henkilöä. Auttakaa läheisiänne, halatkaa heitä. Älkääkä herrantähden pyytäkö heitä avautumaan ongelmistaan ja siten kategorisoiko heitä ”häviäjiksi”. Menkää kylään, tilatkaa pizza ja katsokaa leffa, ei sen enempää. Järjestäkää pari luotettavaa ystäväänne vale-deiteille masentuneet henkilön kanssa, se parantaa hänen mielialaa ja nostaa hänen itsetuntoaan enemmän kuin tuhat terapiaistintoa. Sukulaisia kuuluu ja pitääkin auttaa, se on meidän luontomme. Vuorovaikutus vaatii aina _kaksi_ osapuolta, jos määrittelemme osan ihmisistä kategorisesti ”häviäjiksi” ja kieltäydymme heidän seurastaan, olemme hukassa.

Mikä avuksi?

Näyttää siltä ettei yksinäisyys näytä noudattavan homofiliaperiaatetta, jonka mukaan elämäntavoiltaa ja -tilanteiltaan sekä sosiekonomiselta asemaltaan samankaltaiset ihmiset pyrkivät rakentamaan keskenään sosiaalisia suhteita.

Yksinäiset näyttävät olevan syystä tai toisesta kyvyttömiä itsessään ratkaisemaan tätä dilemmaa.

Yhteisöllisyyden rapautuminen, invidualismi, sekä yksilön vapauksien ja oikeuksien ihanne saattaa lisätä yhteiskunnassa yksinäisyyttä. Sitä tullaan todennäköisesti korvaamaan erilaisilla toimenpiteillä, kuten organisoidulla ystävätoiminnalla, päiväkahviloilla, halikerhoilla yms. Tämä on hyvä asia. On kuitenkin syytä esittää kysymys, että tavoitetaanko niillä niitä eniten tarvitsevat ja ovatko ne tarpeeksi matalan kynnyksen takana?

Yhtäältä uhkakuvana on niiden redusoituminen vakavamielisiksi suoritteiksi, joiden tarkoituksena on tarjota ihmisille esteettisiä, henkisiä ja seksuaalisia ”elämyksiä”, kun taas toisaalta pelkkä tavallinen läsnäolo ja oleminen koetaan sietämättömäksi. Mutta jos kritisoimme sitä, sorrummeko silloin naturalistiseen virhepäätelmään? Jos otamme lähtökohdaksi sen, että hyvinvoinnin kasvaminen on itseisarvo, voimme esittää kysymyksen kasvattaako tällainen toiminta yleistä hyvinvointia, ja tehdä päätöksemme sen perusteella.

Pohdittavaa

  • Kodin vastuu? Kaverit, joilla oli korkeakoulutetut vanhemmat menestyivät huomattavasti verrokkeja paremmin ja päätyivät useammin akateemisiin opintoihin ja heillä oli harrastuksia.
  • Peruskoulun loppumisen nivelkohta? Viiden minuutin keskustelutuokion perusteella annetaan nuoren valita jatkokoulutuspaikka, onko näkemys maailmasta tarpeeksi laaja? Onko turhia koulutuksia liikaa?
  • Sosiaaliset taidot? Peruskoulussa ei ollut minkäänlaista yhteisöllisyyttä eikä sosiaalisia taitoja opeteltu mitenkään. Lisäksi ikuinen kiusaamiskeskustelu.
  • Maslow’n tarvehierarkia? Ihmiskontaktien puute. Hyväksynnän puute. Ymmärryksen puute. Rakkauden puute.
  • Avun hakeminen? Poikien kynnys hakea apua ja osoittaa haavoittavuuttaan laahaa valovuoden tyttöjä jäljessä. Tämä on muuttumassa.
  • Kenelle puhua? Puuttuuko ”se yksi ihminen kenen kanssa jutella”

Leave a Comment

Filed under Artikkelit